Luonto on kaunis ja osa meidän jokaisen suomalaisen sielunmaisemaa. Mutta luonto voi myös olla arvaamaton ja pahimmassa tapauksessa vaarallinen. Näin kävi kerran itselleni, kun ollessani eräretkellä, en osannut lukea tarpeeksi hyvin luonnon minulle antamia merkkejä ja varoituksia. Syy oli siis oikeastaan kokonaan minun ja tästä tapauksesta opinkin kallisarvoisen läksyn siitä, että luonnon antamiin merkkeihin tulee reagoida ajoissa ja myös ottaa ne vakavasti. Toisaalta taas jos haluaa kokea jotain unohtumatonta, kannattaa sittenkin luottaa omaan intuitioon!
Eräretkeni kohteeksi olin valinnut kauniin Neitvuoren Mikkelin Anttolassa. Päivä oli kuulas ja kaunis loppukesän päivä, jollaisista sitä vain haaveilee, talven pimeinä kuukausina. Tarkoituksenani oli kiivetä Neitvuorelle, syödä siellä eväät ja nauttia luonnon rauhasta, sekä kauneudesta ja mahdollisesti uida hetkinen kauniissa Puulavedessä. Alku reissusta sujuikin täysin suunnitelmien mukaan ja ilma oli kaunis, askel nousi ripeästi ja eväät maistuivat taivaallisille Neitvuoren jylhissä maisemissa. Loppuja eväitä reppuun pakatessani, kuulin ukkosen jyrähtelevän kaukana ja taivaalle kerääntyvän tummia ja uhkaavia pilviä. Aivan yhtäkkiä koko tunnelma oli muuttunut toiseksi. Äsken niin kauniina kimmeltänyt järvenselkä oli muuttunut tummaksi ja pelottavaksi ja vain minuutteja aiemmin auringossa hehkuneet männynrungot olivat menettäneet kauniin kultaisen hehkunsa ja tuijottivat minua uhkaavasti. Olin jo aiemmin kahvia siemaillessani, kuullut ja aistinut ukkosen saapumisen, mutta en ollut välittänyt siitä, koska olin luottanut että se kiertäisi Neitvuoren kaukaa. Nyt näytti siltä että se oli saapumassa juuri vuoren ja järven päälle, mikä tiesi todella kovaa ja hurjaa ukkosmyrskyä. Mietin kuumeisesti eri vaihtoehtoja ja tulin siihen tulokseen että kaikkein paras vaihtoehto oli etsiä pieni luola tai kivenkolo ja ahtautua sinne odottamaan, kunnes luonnonvoimat olisivat ohittaneet minut. Lapsuudestani muistin lähellä sijaitsevan Kummelin luolan ja päätin että se saisi kelvata suojakseni. Muistin onneksi hyvin missä luola sijaitsi ja juuri kun taivasta repivä ukkkosmyrsky saapui päälleni, ehdin sujauttaa itseni ja reppuni luolaan. Luolan kiviset seinät kumisivat, kun mahtavat luonnonvoimat pyyhkivät ylitseni ja kuulin kuinka kauempana metsässä puut ryskivät, tuulen riepotellessa niitä. Jostain kumman syystä, tunsin kuitenkin oloni luolassa turvalliseksi ja kuuntelin ja katselin myrskyä ennemminkin kiinnostuneena, kuin kauhistuneena. Taisin jopa torkahtaa hetkeksi ja herätessäni luonto oli kuin uudesti syntynyt. Kauniit vesipisarat kimmelsivcät kesäillan auringossa, kuin pienet kristallit ja lintujen konsertti oli alkanut uudelleen. Järvenselällä ui silkkiuikku pariskunta ja ilta auringon säteet heijastuivat pienestä aallokosta. Näky oli niin kaunis että en varmasti koskaan unohda sitä koko loppuelämäni aikana. Se sai minut jopa olemaan iloinen siitä, että en ollut ottanut luonnon minulle antamia varoituksia todesta, vaan olin päättänyt jäädä. Vaikka mahtava ukkosmyrsky pyyhkäisikin ylitseni tuolla eräretkellä, siitä taisi kuitenkin tulla elämäni ihanin ja ikimuistoisin metsäretki.