Metsiemme jättiläinen

Karhu on eläin jonka varmasti jokainen tuntevat. Tämän petoeläinten kastissa Euroopan mitalla kookkaimman eläimen paikkaa pitävä mesikämmen on Suomen sekä myös Venäjän kansalliseläin. Lasten ensimmäinen kosketus karhuihin tulee osittain varmasti satukirjoista, joissa tämä saalistaja on usein metafora joko vaaralle tai pelastukselle, useimmiten jälkimmäiselle. Kolumnissani kerron yleispätevää ja hieman yksityiskohtaisempaakin tietoa tästä jalosta eläimestä, jakaen tärkeät ja merkittävät asiat omiin palstoihinsa.

 

Ulkonäöllisesti karhun tunnistaa aina karhuksi. Niiden turkin väri vaihtelee harmaasta, ruskeasta ja pikimustasta jopa lähes valkoiseen asti, joskin viimeiseksi mainittuja tavataan hyvin harvoin näillä leveysasteilla. Karhun pituus vaihtelee reilusta metristä aina kahteen ja puoleen metriin asti, paino taasen vaihtelee uroksista tai naaraista riippuen vajaasta sadasta kilogrammasta jopa kolmeensataan kiloon asti, suurimman Suomessa punnitun painaessa hivenen alle viisisataa kilogrammaa. Amerikkalaiset alalajit saattavat kuitenkin kasvaa tätäkin suuremmiksi, ja saavuttaa painossaan reilusti yli puolen tuhannen rajan, keskimääräisesti kookkaimmat yksilöt painavat tarkasti mitattuna jopa 650 kg. Karhulla on tunnistettavan muotoinen häntä sekä korvat ja kuono. Usein kömpelöhköiksi luultu karhu voi saavuttaa nopeimmillaan 60 km/h vauhdin, tehden siitä tällöin kokonsa puolesta hyvinkin nopean eläimen. Toinen uskomus on myös että mikäli karhu päättää ihmistä jahdata, on ihmisen kiivettävä puuhun. Tämä tieto on onneksi korjattu jo aikapäiviä sitten, sillä karhut kiipeävät puuhun erittäin vikkelästi, ja varmin tapa välttää karhun hyökkäystä onkin esittää kuollutta, mikäli karkuun ei pääse.

 

Karhu on maailmanlaajuisesti hyvin laajalle levinnyt laji, mutta sen tila on täysin vakaa ainoastaan Skandinaviassa, Pohjois-Amerikassa ja Keski-Aasiassa. Muualla laji on liiallisen metsästyksen takia uhanalaisempi. Laji on muun muassa kokonaan hävinnyt tai häviämässä Ranskasta, Brittein saarilta ja suurimmalta osin koko Keski-Euroopasta. Suomessa karhu on määritelty vakaasta tilastaan huolimatta silmällä pidettäväksi lajiksi, vaikkakin lukeutuu riistaeläimiin.

 

Karhun pääravintoon kuuluvat haaskat, hirvieläimet, marjat sekä kasvit. Mikäli karhu saalistaa itselleen ruokaa, se usein myös piilottaa haaskan, niin etteivät ulkopuoliset haaskansyöjät löydä sitä, kuten esimerkiksi hautaamalla saalinsa suohon tai kuljettamalla sen jopa puuhun.

 

Karhut nukkuvat talviunta pääsääntöisesti lokakuusta huhtikuuhun, lähinnä sen takia että suuri osa niiden saalistamista eläimistä joko myös nukkuvat talviunta tai ovat vaikeasti saalistettavissa, eikä karhun ruuansulatus ole niin tehokas että se pärjäisi pelkällä kasviravinnolla, sen normaalisti syömien haaskojen sijaan. Joissain tapauksissa myös nälkä saattaa herättää karhun talviunilta, jolloin sen on pakko poistua pesästään etsimään ruokaa. Karhuja ei myöskään saa metsästää talvella riistaksi, sillä talvehtiessaan ne eivät ulosta tai virtsaa ollenkaan, tehden näin ollen sen lihasta myrkyllistä koko talven ajaksi. Karhujen kiima-aika sijoittuu alkukesään. Naaraskarhu saattaa olla kantavana jopa 270 päivää, tehden sen kantoajasta yhden eläinmaailman pisimmästä. Kiima-aikaan karhut ovat myös pahiten vaaraksi ihmisille. On myös havaittu että uroskarhut tappavat nuoria pentuja, ilmeisesti sen takia jotta uros pääsisi levittämään paremmin omia geenejään.

 

Muinaissuomalaisille ja mytologisesti karhu on pyhä eläin; pelätty ja samanaikaisesti arvostettu. Kun entisaikaan karhuja on pyydetty, on tämän jälkeen pidetty peijaiset, eli juhlat karhun kunniaksi, joiden tarkoitus on ihmisten puolesta pyytää karhua palaamaan ihmisen ravinnoksi takaisin metsään. Vielä tänäkin päivänä on peijaisperinne voimissaan, lähinnä pohjoisessa Suomessa. Kiertoilmauksia ja nimityksiä karhulle on useita, ja niistä tunnetuimmat ovat aikaisemmin mainittu mesikämmen, otso, metsän kuningas sekä kontio. Myös itse karhu on toiminut alun perin nimityksenä tarkoittamaan sen turkkia, myöhemmin kuitenkin vakiintuen lajin nimeksi. Muinaissuomalaiset kavahtivat karhun oikeaa nimeä sen pelossa, että mikäli nimen lausuu, tulee karhu heidän luokseen. Tämän takia kiertoilmauksia ja -nimityksiä on keksitty kautta aikain. Nimityksenä karhu on perujaan sanasta mehiläissusi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *