Reissu Lemmenjoen kansallispuistoon

Ajattelin tulla kertomaan ikimusistoisesta reissustamme, joka suuntautui tällä kertaa Lemmejoen kansallispuistoon. Se sijaitsee todella pohjoisessa osassa Lappia, ja on siten luonnollaan aivan erityisen kaunis, vaikkakin samaan aikaan melko karu. Lemmenjoella riittää tunturimaisemia, joiden lomassa kuljeskellessa, sielu lepää toden teolla. Olen sellainen ihminen, että minun täytyy vain aika ajoin päästä pois kaikesta, ja nauttia luonnon rauhasta. Onneksi minulla on hyvä ystäväni Marko, joka on samaa mieltä asiasta, ja siksi  hän lähteekin aina ilomielin kanssani seikkailemaan, luonnon helmaan.

Matkamme starttasi taas kotoisasta Espoosta, josta lähdimme Markon kanssa, tällä kertaa Junalla etenemään kohti pohjoista. Junalla matkasimme Kittilään saakka, joka sekin matka kesti todella pitkään. Onneksi olimme olleet fiksuja, ja valinneet yöjunan, jossa oli meille varattuna makuupaikat, omassa hytissä. Se ei ehkä ollut luksusta, mutta koko yön valveilla oloon verrattuna tuntui kyllä siltä. Kittilstä jatkoimme aamulla bussilla, kohti Lemmenjoen kansallispuistoa. Omalla autolla matkustamisessa on se hyvä puoli, että voi mennä täysin oman aikataulunsa mukaan, mutta toisaalta on ihanaa, että ei tarvitse miettiä sitä, minne jättää auton, tai mitä jos se hajoaa, kesken 12-tuntisen ajomatkan.

Kun pääsimme vihdoin aloittamaan vaelluksemme, olin intoa täynnä, Marko oli hieman väsyneempi. Hän ei ollut nukkunut niin hyvin junassa, kuin minä. Ensimmäisen kahvitauon jälkeen, joka vietettiin eräällä viihtyisällä nuotiopaikalla, saatiin Markoonkin liikettä. Sen jälkeen seuraavat 10 kilometriä sujuikin reippaaseen tahtiin, ilman suurempia ongelmia. Nautimme molemmat täysin siemauksin kauniista luonnosta, ja raikkaasta ilmasta. Tuli sellainen, olo, että voin taas hengittää rauhassa. Vapaasti. Tuollaisina hetkinä sitä muistaa, miksi luonnossa matkailu on minulle niin tärkeää. Ja ei vain minulle, vaan jopa terveydelleni. Asiasta on tehty monia tutkimuksia, jotka osoittavat, että luonnossa liikkuminen parantaa mielialaa, poistaa stressiä, ja on yleisesti hyväksi sielulle. Varmasti vaikutukset ovat vielä entistä vahvempia silloin, kun luonto on lähellä sydäntä. Sielun lisäksi luontomatkailu hoitaa kehoa, sillä onhan se mahtavaa liikuntaa kropalle. Luonnossa liikkuminen on ihmiskeholle yksi luonnollisimmista tavoista liikkua. Liikkuivathan alkuihmisetkin jo luonnostaan kävellen. Luonnossa kroppa saa myös täysin erilaista, vaihtelevaa ärsykettä, jota tarjoavat vaihtuvat maastot. Vaelluksen aikana kulkee usein mäkien, vuorien, polkujen, ja usein, kun Suomessa ollaan, myös vesien kautta. Se on myös osa sitä, mikä tekee luonnossa matkailusta niin antoisaa.

Illalla menimme uimaan, ehkä yhteen kauneimmista järven poukamista, joita olen koskaan nähnyt. Vesi oli kirkasta, ja järven pinta peilityyni. Ainakin niin kauan, kunnes minä ja Marko loikkasimme uimaan. Söimme, ja kävimme nukkumaan uuteen, maastokuvioiseen telttaan, jonka olimme hankkineet vasta juuri ennen reissua. Edellinen olikin jo niin loppuun asti käytetty, että siihen alkoi ilmaantumaan reikiä. Reikäisessä teltassa ei tietenkään kukaan halua nukkua. Uudessa teltassa uni sen sijaan maittoi paremmin kuin pitkään aikaan. Mikä siinä onkin, että luonnon helmassa unettaa aina niin makoisasti. Aamulla kun heräsimme, sumu oli peittänyt järven selän. Oli todella eteerisen kaunista, ja saimme otettua mahtavia kuvia. Marko vaihtoikin Facebookin profiilikuvansa pian reissun jälkeen. Ei siinä montaa tuntia mennyt siitä, kun päästiin kotiin. Täytyyhän nyt Facebook-kavereidenkin pysyä perillä siitä, missä Markon kanssa seikkailemme. Ei reissun aikana, silloin emme käytä puhelinta, ellei nyt hätätilanne satu, vaan nautimme luonnon rauhasta. Sen jälkeen kun pääsemme kotiin matkalta, päivitämme yleensä kertomuksemme matkasta, jotta muutkin saavat lukea tarinan. Aamulla lähdimme melomaan järvenselkää pitkin, vuokraamillamme kanooteilla. Melonta on oiva tapa tutustua vesistöihin, ja siinä on aivan erityinen tunne, kun ei ole ainoastaan luonnossa, vaan voi jopa tuntea olevansa osa sitä. Meloessa on niin lähellä vedenpintaa, kuin vain voi olla, kastumatta. Välillä siinäkin tosin kastuu, jos kaatuu, tai roiskauttaa melalla syliinsä vettä, niin kuin käy monesti, etenkin alussa, kun melomistekniikka ei vielä ole paras mahdollinen. Joka tapauksessa, pääsimme meloen liikkumaan melko pitkän matkan, ja kun siirryimme takaisin kuivalle maalle, oli nälkä alkanut kurnia, jo meistä molempia. Olimme pakanneet mukaan uusia retkeilyolosuhteisiin sopivia valmiita aterioita, joihin tarvitsee lisätä vain kuumaa vettä, ja ne ovat valmiita syötäviksi. Minulla oli risottoa, ja Markolla pastaa. Maistui oikein hyvältä, ja vaikka itse tehty ruoka on parasta, ei siihen aina retkillä ole mahdollisuutta. Joskus on niin nälkä, että ruokaa on saatava heti, eikä pian.

Ruokailut ruokailtuamme jatkoimme reitillä, joka johdatti meidät tuntureiden läpi, ja upeissa maisemissa liikkuen, näimme matkallamme niin paljon, että puolet on jo melkein unohtunut. Senkin vuoksi Facebookiin tarinointi on niin kätevää, kun jutut on reissusta tullessa vielä tuoreessa muistissa. Tarinoita on myös hauska lukea jälkeenpäin, ja muistella hyviä aikoja. Omasta mielestäni tunturit ovat yksiä kauneimmista paikoista luonnossa, niin talvella kuin kesälläkin. Talvella pääsee totta kai laskettelemaan, mutta kesällä tunturin laelle kiipeämiseenkin on syynsä. Joka kerta, kun sinne pääsee, maisemat ovat niin kauniit, että alkaa miltei pyörryttää. Kauniiden maisemien lisäksi pyörrytykseen voi löytää syyn myös muualta, kuten korkealla tunturilla vallitsevasta, ohuesta ilmasta, tai fyysisestä rasituksesta, jota sinne kapuaminen vaatii. Mene ja tiedä, mutta omasta mielestäni kokemus on joka tapauksessa, kaiken vaivan, ja pyörrytyksen arvoinen. Tunturin laella nautimme kupilliset kuumaa kaakaota, vaikka olikin melko lämmin ilma. Juuri tällaiset hetket ovat niitä kaikkein parhaimpia, mitä tulee ystävyyden rosoiselle tielle. Olemme yhdessä käyneet läpi niin paljon, näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana, joita olemme ystäviä olleet. Silti voimme vain istuskella yhdessä tunturin laella, kaikessa hiljaisuudessa. Kaikilla ei ole yhtä hyviä ystäviä, kuin minulla hänet. Sen vuoksi saankin olla aivan erityisen onnellinen, ja kiitollinen siitä, että minulla on Marko. Hänellä on todellisen jalomielinen luonne, jonka vuoksi hän osaa olla tukena aina silloin, kun sitä tarvitsen. Hän osaa aina valita juuri oikeat sanat, oikeaan tilanteeseen. Olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä, että aina sanoja ei edes tarvita. Kuten siinä hetkessä, kun joimme kaakaota, ja ihmettelimme elämää. Mietimme, kuinka kiitollisia saamme olla juuri siitä hetkestä, ja siitä, että meillä on toisemme.

Kun laskeuduimme alas tunturia, olimme molemmat aika herkissä tunnelmissa, mutta kyllä me siitä reipastuimme. Pian olikin taas aika jättää kauniit Lapin maisemat taaksemme. Kuitenkin tieto siitä, että tulisimme palaamaan tänne pian, helpotti kipeää eroa luonnosta, paljon. Kohta olisimme taas takaisin pääkaupunkiseudun betoniviidakossa, jossa ainoa matkakohteemme tulisi olemaan kauppakeskus Sello. Kyllä siinä oli vaimoilla ihmettelemistä, kun taas kerran, saavuimme Markon kanssa fyysisesti ehjinä reissusta, mutta sieluihimme oli tullut särö. Särö, josta kaikki se valo, pääsi sisään. Reissun jälkeen sielumme pullistelivat silkkaa kiitollisuutta, ja elämän eheää loistoa. Kuten sanottu, emme olisi Markon kanssa voineet olla enää onnellisempia, että seuraava vaellus häämötti jo kalenterissa. Elämässä kun ei ole mitään parempaa, kuin Suomen luonto, ja aidot ystävät, joiden kanssa jakaa luonnon ilot.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *